Kustaa ja Synnöve saivat yhteistuumin ja Hannelen tavallisuus- ja arkisuustoiveen kannustamana aikaan jonkinmoisen adventtisaarnan. Seurakunnan martat kiittivät.

Kustaa: Miksei. Ahti kirjoittaa: "Meidän on itse opittava ajattelemaan - meidän on pakotettava itsemme ajattelemaan ja kunnioittamaan toista ihmistä. Ajatteleminen on työtä, jonka avulla synnytetään ajattelua. On opittava kuvittelemaan, että toinen ihminen osaa itse ajatella. Tällaisia ihmeitä olen nähnyt. Olen nähnyt, miten typeryys muuttuu ajattelun kirkkaudeksi pelkästään siten, että se kuvitellaan mahdolliseksi ja että siihen annetaan lupa. On olemassa ihmisiä, joiden seurassa tyhmä menettää pelkonsa ja häpeänsä. Kuvitelkaa ne ihastuttavat kasvot. Kuunnelkaa onnetonta, joka hämmästyneenä sanoo: "Hei, sinäpä olet kummallinen. Taidat pitää minua ihmisenä!"

Synnöve: Jätit naistenpiirissä lukematta rintahaarniskan selityksen lopun: "Etsin Jumalaa, mutta en löytänyt häntä. Etsin omaa sieluani, mutta en ymmärtänyt sitä. Etsin veljeäni – ja löysin kaikki kolme." Mitä jos kokeilisit?

Synnöve: Eilisessä hiippakunnan papiston remonttipäivässä joku alustajista veti ajatuksensa yhteen sanomalla, että vuorovaikutuksesta löytyvät kaikki ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Dekaanikin veti koko päivän yhteen puhumalla vuorovaikutuksesta neljään suuntaan: evankeliumiin ja sen miettimiseen mitä se oikein on, arkeen ja tavallisen elämän lukutaitoon (mitä itketään, mistä iloitaan), omaan kieleen (miten ihmiset sanoittavat elämäänsä) ja Jumalaan, joka siis on hänelle elävä persoona, jonka edessä voi olla.

Kustaa: Mihin tässä kaikessa vuorovaikutuksen korostuksessa jää tilaa ihmisen yksinäisyyden tarpeelle?

Synnöve: Ehkä siinä, että asioita tulisi ajatella itse? Tai Jumalan edessä olemisessa?

Kustaa: Minä haluaisin ajatella itse. Yhtenä iltana ajattelin appelsiinia. Haluaisin ajatella myös Jumalaa itse.

Synnöve: Kaarlo sanoi taas tänään, ettei diggaa sellaista Jumalaa, joka ei ole persoona, ja jonka puhuteltavissa tai edessä ei voi olla. Entäs sinä?

Kustaa: Luin eilen naistenpiirissä Pyhän Patrikin rintahaarniskan: "Kristus kanssani, Kristus sisälläni, Kristus takanani, Kristus edessäni, Kristus vierelläni, Kristus voittajani, Kristus lohduttajani ja vahvistajani, Kristus allani, Kristus ylläni, Kristus levossa, Kristus vaarassa, Kristus kaikkien rakkaitteni sydämessä, Kristus ystävän ja vieraan suussa" sekä David Adamin kokoaman selityksen sille. Pyysin itse kutakin kuulostelemaan, minkä kohdan on itse kokenut. Ajattelin lukiessani, että olen ehkä kokenut tuon kaiken, mutta en koe sitä koko aikaa. Uskon siihen silti.

Synnöve: Onko Kristus sinulle persoona jonka edessä tai puhuteltavana voit olla?

Kustaa: On välillä. Välillä uskallan ajatella, etten elä enää minä vaan Kristus minussa. Silloin ei oikein voi puhutella tai olla edessä.

Kirsti (kommentissa): Kustaa, minulle nämä ovat käytännöllisiä kysymyksiä. Hienot sisäiset löydöt kiinnostavat minua jos näen niiden toimivan toisen ihmisen elämässä. Jos ne eivät näytä toimivan, suhtaudun niihin skeptisesti, vaikka ne kuulostaisivat kuinka hienoilta.

Sinä sanot, että nämä ajatukset toimivat elämässäsi.Tietysti otan huomioon että olen ymmärtänyt jotain väärin. On kuitenkin myös niin, että toinen ihminen voi nähdä meistä asioita, joita emme itse näe, tai emme halua myöntää itsellemme. On siis mahdollista, että minä näen sinussa jotain sellaista, jolle itse olet sokea. Tämä luonnollisesti pätee myös toisin päin, toisin sanoen että minä olen sokea itselleni, ja joku toinen voi nähdä tarkemmin.

Sanot, etten auttanut sinua syvemmälle löytöihisi. Oletko varma? Onko myötäsukaisuus ainoa tapa auttaa ihmistä syvemmälle löytöihinsä?

Kustaa: Myönnät käsittääkseni, että kumpikin koemme maailman välillä yksinäisenä paikkana ja välillä emme. Kuvitellaan että se on sitä puoliksi ja puoliksi. Eikö silloin ole oikeassa sekä se, joka mainitsee ensin yksinäisyyden että se joka näkee sen vasta yhteisten hetkien jälkeen?

En haikaile myötäkarvaan silittämisen perään, vaan erilaisuuden kunnioittamista. Että kertoisit miten itse koet asiat ilman että se vaikuttaisi ainoalta mahdolliselta tavalta ja nostattaisi minut puolustuskannalle. Sinun seurassasi olen usein nauttinut juuri siitä, mutta en nyt. Voi olla että ymmärrän kommenttisi väärin. Ehkä tulkintaani värittää se, että olet sanonut pitäväsi Synnövestä mutta et minusta. Toki tämä keskustelu auttaa minua ymmärtämään itseäni paremmin, mutta samaan tulokseen voisi käsittääkseni päästä miellyttävämminkin.

Synnöve: Minua on viisikymmentä vuotta neuvottu olemaan aktiivisempi ja sosiaalisempi. Se on saanut minut käpertymään itseeni entistä enemmän, kunnes olen tajunnut ihmisten näkevän minussa enemmän itseään kuin minua. Mutta kun annan luvan itselleni olla välillä mörtsi, olo helpottuu usein aika piankin. Toisinaan se taas vaatii, että saan sanoa apean oloni jollekulle sanoiksi ennen kuin se katoaa.

Periaatteessa myönnän ja olen paljon itsekin puhunut siitä, että ihmiselle tekee viime kädessä hyvää kuulla ns. ikäviäkin asioita itsestään, nähdä itsensä toisen silmin. Käytännössä olen sitä itse kuitenkin aika huonosti sietänyt. Sillä olenhan myös itseni paras tuntija, vaikka välillä erehdynkin.

Kustaa: Minulla on muutama vahva kokemus siitä, kuinka kaikesta irtipäästäminen on tuonut elämään iloa. Millaisena sinä sitten näet elämäni, Kirsti, mikä siinä ei toimi vaikka väitän niin?

Synnöve: Tänään taisin puhua viimeisen kerran naispappeuden vastustamisestani julkisesti. Taitaa olla aika jättää se vaihe lopultakin taakseni.

21:59

Synnöve: Ehkä myös muiden ihmisten elämien parantelu, jos he eivät sitä itse pyydä. Silloin kun oma elämäni takkuaa pahiten, taidan olla herkin neuvomaan muita.

Synnöve: On niin vaikeaa tietää, mitä itse ajattelee. Eilisessä kastejuhlassa tunsin kyllä, kuinka ihmiset kuuntelivat minua intensiivisesti, mutta kun kukaan ei sanonut mitään, epäilin, että minut oli taas ymmärretty väärin, pahastuttukin ehkä. Ajattelin puhuneeni jollain lailla väärin. Tänään hoitelin vielä lapsen isän kanssa paperiasioita ja kysäisin juhlasta. Kaikki olivat tykänneet ja kehuneet kovasti, tiedä sitten mitä. Mielialani kuitenkin nousi.

Kustaa: Ensimmäinen tulkintasi ihmisistä näyttää olevan, ettet kelpaa heille. Ehkei sinun kannattaisi uskoa ensivaikutelmaasi. Kirstikin piti keskusteluamme kiinnostavana, vaikka muuta pelkäsit.

Synnöve: Huomenna pitäisi puhua naispappeuden vastustamisen varjoista. Tuohon tapaani suhtautua ihmisiin naispappeuden vastustaminen sopi hyvin. Kaikki olivat syntisiä eikä kukaan kelvannut viime kädessä. Omaan itseen ja omaan arviointiin ja ajatteluun ei siksi voinut luottaa. Tarvittiin ulkopuolinen auktoriteetti, jolle olla mitään kyselemättä kuuliainen. Tarvittiin luotettavat opettajat.

Kustaa: Opettelit sitten kuuntelemaan itseäsi, tunteitasi, tahtoasikin.

Synnöve: Ainakin yritin. Tunteeni ja tahtoni vain heilahtelevat ja vaihtelevat.

Kustaa: Opettelit luopumaan niistä, olemaan tyhjä.

Synnöve: Tyhjyys täyttyy milloin milläkin.

Kustaa: Niin aina, tässä elämässä. Odotitko lopullista rauhaa?

Synnöve: Niin kai, on vaikea suostua sekä liikkeeseen että lepoon. Helpompi olisi keskittyä vain toiseen.

Kirsti (kommentissaan): Kustaa, missäs minä olen väittänyt, että kaikkien pitäisi olla niin kuin minä? Kerron vaan, että maailmaa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta voi kyllä tarkastella toisestakin näkökulmasta kuin mitä itse olet tottunut tekemään.

Kustaa: Niinpä kerrot, sen sijaan että olisit auttanut minua syvemmälle omiin löytöihini olemalla kiinnostunut niistä. Kuitenkin juuri ne ovat puhutelleet minun ominaislaatuani ja ruokkineet minua tässä maailmassa, jonka jokainen näkee omalla tavallaan.

Synnöve: Uskon että tie toisten ymmärtämiseen kulkee itsen ymmärtämisen kautta. Mitä paremmin tuntee itsensä (ja sen ettei itseään voi loppuun asti tuntea) sitä paremmin näkee toisessa yhteisiä ominaisuuksia ja eriäviä piirteitä.

23.21

Kustaa: On ollut hauskaa, että Kirsti ja Saima ovat keskustelleet täällä. Mielelläni kuulen erilaisia näkemyksiä. Mutta lauseet "Mikä estää ajattelemasta toisin päin? Että perimmäinen yhteisymmärrys ja nähdyksituleminen on tosiasia, jonka yksinäisyyden välähdykset hetkellisesti karkoittavat?" saivat minut puolustuskannalle. Kuulin ne vaatimuksina, että kuuluisi ajatella toisin päin. Vastasin että minulla se vain toimii toisin, enkä huomannut tulleeni kuulluksi.

Kirsti (kommentissa): Minä taas koen, että omalla toiminnallani muokkaan maailmaa tahtomattanikin koko ajan. Jos en odota ihmisten ymmärtävän minua, käy usein niin etteivät he sitten ymmärräkään. Jos odotan ihmisten ymmärtävän, tapahtuu usein niin että he ymmärtävätkin, ainakin hiukan.

Ymmärtäminen ja ymmärtämättömyys eivät mielestäni ole jotain minusta ja muista ihmisistä riippumattomia suureita jotka vain ovat tai eivät ole, vaan vuorovaikutuksessa toistemme kanssa me tuotamme niitä. Olemme tuotantolaitoksia jotka koko ajan tuottavat ymmärtämistä ja ymmärtämättömyyttä.

Olen huomannut, että ymmärtämättömyyden tuottaminen tapahtuu usein ihan spontaanisti, omalla painollaan. Ymmärtämisen tuottaminen vaatii sitä että on hereillä.

Synnöve: Minun pitäisi alustaa ensi viikolla papeille ryhmäkeskustelu toisen papin kanssa siitä, onko naisilla pappisvirassa vielä varjoja. Osaan ajatella asiaa vain itseni kannalta, ja kyllä, näen yhä itsessäni varjoja, joiden nimi on tunnevammaisuus. Ne ajoivat aikanaan vastustamaan naispappeutta, eivätkä ne ole hellittäneet terapioista sun muista huolimatta. Tuon sanan taakse olisi paljon helpompi piiloutua kuin koettaa ymmärtää itseään.

Kustaa: Kirsti, pitäisikö siis kaikkien olla niin kuin sinä? Synnöve, unohda se sana. Muista ainutlaatuisuutesi.

Kirsti(kommentissa): Minusta olisi masentava elää niin että en odottaisi mitään. Iloisten asioiden odottaminen on ihanaa jo sinänsä. Pettymys on pikkujuttu sen päätteeksi, ja usein on niin ettei pettymystä tulekaan.

Synnöve: Minusta taas on ollut masentavaa odottaa, että jostain ilmestyisi ihminen, joka minua ymmärtäisi. Miellyttävämpää on ollut iloita puista ja satunnaisista kohtaamisista. Toki olen odottanut sovittuja tapaamisia, siivonnut ja laittanut ruokaakin odotuksen tuomalla innolla, silloin kun tapaaminen on sovittu luokseni, ja silti odotukseni on jossain mielessä sisällyksetöntä. En enää kohdista odotustani mihinkään niin usein kuin ennen. Sovin tapaamisia tapaamisen ilosta, en jaksaakseni elää enkä auttaakseni muita.

Kirsti (kommentissa): "Ehkä ajan takaa sitä, että perimmäinen yksinäisyys on tosiasia, jonka yhteisymmärryksen välähdykset tai nähdyksi tulemiset hetkellisesti karkoittavat."
Mikä estää ajattelemasta toisin päin? Että perimmäinen yhteisymmärrys ja nähdyksituleminen on tosiasia, jonka yksinäisyyden välähdykset hetkellisesti karkoittavat?

Kustaa: Mieluummin en odota mitään ja yllätyn iloisesti kuin odotan ymmärrrystä ja petyn katkerasti. Muuta selitystä en ole keksinyt. Minulla se vaan toimii näin päin.

Kirsti (kommentissa): Eihän se katsominen _minulle_ riitä, ja väitän ettei ritä Ahdille eikä Kustaallekaan. Mutta ajattelen, että sekin on parempi että joku edes katsoo, kuin että ihan omassa loistavassa yksinäisyydessään itselleen ja universumille "kukkii" tai mitä ihmettä nyt tekeekin.

Kustaa: Totta, Ahti kirjoittaa paitsi loistavasta yksinäisyydestä myös läsnäolon ikävästä. Ehkä ajan takaa sitä, että perimmäinen yksinäisyys on tosiasia, jonka yhteisymmärryksen välähdykset tai nähdyksi tulemiset hetkellisesti karkoittavat. Yksinäisyyden voi kestää, tai sitä voi koettaa paeta. Soisin mieluummin kestäväni kuin pakenevani.

Synnöve: Tarkoitan kukkimisella omaehtoista tekemistä sen sijaan että laskeskelisin, millä parhaiten miellyttäisin ihmisiä.

Saima (kommentissa): Se on varmasti just ihmisen kaipaus, että joku näkisi pohjaan asti, selkeämmin kuin ehkä itsekään näkee. Sanottaisi sitä pahaa oloa, joka on epämääräisenä möykkynä sisällä. - Toisaalta jollain tasolla riittää, kun edes pieneltä osalta sivuaa toisen tuskaa, ei täysin ymmärtäen tai ymmärretyksi tullen, mutta vähän kuitenkin, ehkä riittävästi.

Synnöve: Niin, minulle on riittänyt, että olen tullut sen verran nähdyksi, että olen alkanut itsekin uskaltaa katsella ja ilmaista itseäni. Pettymys on tullut sitten siinä kohdassa, kun sanottavani ei kohtaakaan vastakaikua toisessa.

Kustaa: Vaikeinta on olla ihmisten kanssa, joilla on omasta mielestään kaikki hyvin. Silloin ajattelen etten ole kukaan. Pääsen sillä pois kuvittelemieni itseeni kohdistuvien paineiden alta vain puhumaan sitä mikä puhuttavaksi sillä hetkellä annetaan.

Kirsti (kommentissa): Ilmeisesti ymmärrämme eri tavalla sanan "jakaa". Minulle siihen ei automaattisesti sisälly ajatusta, että ollaan samaa mieltä, tosin ymmärrän että jakamista käytetään siinäkin merkityksessä. - Minusta rinnakkain kukkiminen on jakamista heti jos toinen katsoo. Jos toinen ei katso, eikä välitä, en tiedä mitä iloa minulle siitä on, että kukitaan rinnakkain.

Synnöve: Riittääkö sulle, että joku katsoo? Etkö kaipaa, että joku myös ymmärtäisi? Kehutaanpa minua tai moititaan, minulle jää se kipu, ettei kukaan ymmärrä loppuun asti, minä itsekään.

Kustaa: Ihmisenä olemisen kipu.

Synnöve: Ihmisen kaipaus.

Kirsti (kommentissa): No joo, mut kun me ei olla kukkia eikä puita. Vois tietty olla kiva olla kukkana tai puuna tai vaikka paviaaniana, niin pääsisi vähemmällä. Mutta kun ollaan ihmisiä, niin kyllä se kukkimisen ilo vaan vähän vajaaksi jää, jos ei ole ketään joka siitä kukkimisesta ilahtuu tai edes ärtyy.

Kustaa: Niin niin. Vaikka toisen totuutta ei ymmärtäisikään, sen voi nähdä ja sitä voi kunnioittaa. Kaksi ihmistä voi kukkia rinnakkain omanlaisiaan juttuja, ehkä toisiaan ruokkienkin, ja silti heidän ainutlaatuisuutensa voi säilyä.

Synnöve: Epäsuotuisassa tapauksessa toinen elää toisen kautta. Sitä en enää halua.

Kustaa: Ahti kirjoittaa: "Jokaisen ihmisen tosilause on aina ainutlaatuinen ja se on tunnistettavissa vain sen pysyvästä energiasta. Tosilause elää. Totuus ei voi olla käyttökelpoinen muuhun kuin sen itsensä, elävän, tunnistamiseen. Tämä hylätty ja käyttökelvoton on ihmisen minuuden rakentamisen kulmakivi. Ei ihminenkään voi olla pelkästään hyödyllinen, työläinen, robotti - ihmisen on saatava myös olla olemassa. Itse."

Synnöve: Auts! Mitä iloa on yksityisestä totuudesta jota kukaan muu ei jaa kanssani?

Kustaa: Kukan ilo tai puun, kukkimisen ilo. Elät ja ilmaiset itseäsi, siinä kaikki.