Kustaa sai keskiviikkona Synnöven laittamaan päälleen hyvin syvään uurretun paidan. Olet nainen, uskalla näyttää se, Kustaa sanoo. Ja Synnöve näyttää. Ja juuri sinä iltana hän tapaa lenkillään ensiksikin poikansa kaverinsa kanssa ja sitten nuorenparin, joka tervehtii kuin pappia.

- Ei kai naisena oleminen ole seksuaalisuutensa korostamista, nolohko Synnöve kysyy.

- Etkö sinä halua miellyttää miehen silmää, Kustaa ihmettelee.

- Kyllä ja ei, Synnöve vastaa. - On kevyt kulkea vaatteessa, josta pitää. Olen lapsesta tottunut saunomaan ja uimaan alasti kaveriporukassa. En useinkaan häpeä ruumistani, vaikka se on kömpelö. Silti taidan haluta pitää rintani kaaren piilossa.


Pari kesää sitten Synnöve tahtoi iloita miehen läheisyydestä kesälomallaan. Matkan varrelle ilmaantui sopivasti mies, joka kaipasi naisen läheisyyttä. Muutaman päivän iloittuaan Synnöve jatkoi matkaa ja sanoi, että se oli siinä sitten, älä haikaile perään. En aio palata.

- Turhaan varmistit, Kustaa sanoi, - jos olisit mies olisit lähtenyt varmistamatta ja kestänyt toisen reaktiot. Katsonut mitä tapahtuu. Pakenit.

- Äh, Synnöve puolustautui, - kun kerran tiesin mitä tahdoin ja mitä en, oli reilua myös ilmaista se.

Selkää jomottaa ja hampaita ja jäsenet ovat jäykät. Synnöven mielestä kipu on ilman muuta psykosomaattista. Selvittämättömät asiat ja epäselvät ihmissuhteet jomottavat hampaissa, selkä ja hartiat uupuvat kun koettaa elää ilman muiden tukea ja niska jäykistyy itsepäisyyttään. Sen sijaan että aloittaa uuden kummallisen blogin kannattaisi jatkaa vanhaa ja opetella kirjoittamaan niin että saa kommentteja ja lukijat säilyvät. Mielessä pyörivistä asioista kannattaisi keskustella niitten kanssa, joita ne koskevat. Kukaan ei pysty elämään ilman muita ihmisiä.

Niin, sanoo Kustaa, voi olla. Mutta kipua on mahdollista myös kestää. Keskustellessani Synnöven kanssa enkä muiden tunnen oloni kotoisaksi enkä rähise vieraille, vaan kohtelen heitä ystävällisesti. Siedän heidänkin kummallisuuksiaan.

Synnöve: Muistatko kun minä halusin vain maata sängyssä masentuneena kauan sitten ja sinä annoit minun olla. Halusin kohdata tunteeni, rypeä niissä enkä enää suitsia tai paeta niitä. Aikani ryvettyäni nousin sängystä, aika pian.

Kustaa: Silloin vihdoin tiesit mitä tahdoit. Uskalsit kuunnella itseäsi. Kukaan toinen ei ohjannut sinua siihen.

Synnöve: Voinko yleistää itseni? Voinko antaa kaikkien masentuneiden vain olla?

Kustaa: No voitko?

Synnöve: No en suoralta kädeltä. Pitäisi tietää vähän enemmän tilanteesta ennen kuin voisin. Pitäisi olla kiinnostunut toisten tilanteista.

Kustaa: No oletko?

Synnöve: Joskus. Oletko sinä?

Kustaa: Harvoin. Minua kiinnostaa vain tämä hetki. Joskus tässä hetkessä on toinen tilanteineen. Silloin olen.

Synnöve: Ja sitten olet valmis jättämään hänet oman onnensa nojaan?

Kustaa: Niin. En voi elää kenenkään toisen elämää.

Synnöve: Mutta jos ottaa tunteensa huomioon, niin nehän kiinnittyvät koko ajan muihin ihmisiin, ovat reaktiota heihin?

Kustaa: Niin, hetkellisiä reaktioita.

Synnöve: Kuitenkin ne toistuvat samankaltaisina samankaltaisissa yhteyksissä. Jostain ihmisestä esimerkiksi tykkää lähes aina kun hänet tapaa tai häntä ajattelee. On tunnereaktioita mutta on myös olemassa pitkäkestoisia tunteita. Elämänilo vaikka.

Kustaa: Ei kai elämänilo keneenkään kiinnity?

Synnöve: Mmm, ehkä ei rakkauskaan. Lopulta. Tai kiinnittyy eri ihmisiin eri hetkinä.

Synnöve halusi katsomaan von Trierin Antichristiä ja Kustaa vei. Synnöve kurki verisimmät kohdat sormiensa välistä. Takaisin he polkivat jokivartta pitkin virkistävässä sateessa. Synnöve pelkäsi kaatuvansa, kun märät sandaalit luiskahtelivat polkimilla ja sateenvarjo haittasi vaihteiden vaihtoa. Synnöve olisi halunnut pysähtyä Vaakahuoneelle, mutta Kustaa ei antanut, kun oli työaamu edessä.

Leffassa mies halusi auttaa naista, ohjata tätä kohtaamaan surunsa, pelkonsa ja luontonsa. Huonosti kävi.

Synnöve siis ehkä on oikeilla jäljillä siinä, ettei halua ohjata ketään mihinkään, vaan antaa vain tilaa ja mahdollisuuksia olla. Mihin Kustaa toteaa että joo joo, katso nyt lapsiasi joita ei ole ohjattu tiettyyn suuntaan eikä kehuttu. Jaa, sanoo Synnöve, alkavathan ne pikkuhiljaa löytää paikkansa. Mitä siitä vaikka se hiukan kestäisikin? Mitä siitä, vaikka välillä istutaan pöydässä hiljaa, kun välillä kuitenkin puhutaankin? Ehkä minä en tosiaankaan edes haluaisi tietää kaikkien riparilaisten mielipiteitä ja huolia. Ehkä he saavat minunkin puolesta olla yksinäisiä.

Olisitko jättänyt elokuvan naisen sänkyyn suremaan, kysyy Kustaa.

Kustaa ja Synnöve palasivat perjantaina rippileiriltä.

Kustaa tietää, mitä tahtoo. Hän tahtoi opettaa nuoret yksinäisiksi ja ajattelemaan itse. Hän myös tarttui pieniinkin kurittomuuksiin heti, kun joku niitä hänelle raportoi. Itse hän ei niitä huomannut.

Synnöve ei oikein tiedä, mitä tahtoisi. Hän haaveilee rippileiristä, jolla olisi niin luottamuksellinen ilmapiiri, että ihmiset uskaltaisivat kertoa ajatuksistaan ja keskustella. Hän ei kuitenkaan osaa sellaista luoda ja pettyy joka vuosi, kun muutkaan eivät osaa, eivätkä näytä edes tahtovan. Hän koettaa kuunnella niitä, jotka sanovat että leiri oli oikein hyvä ja kiva ja onnistunut. Hän ei halua taivutella ketään mihinkään.

Kustaa on leiriin tyytymätön. Hän ei huomaa paljonkaan oppimista tapahtuneen. Leirin loputtua tulee ilmi pilkkaamisjuttuja, joista leirin ohjaajat eivät tienneet mitään ja isosetkin vain vähän. Jos itselleen asettaa tavoitteita toisten kasvattamiseksi, on heitä uskallettava myös taivutella haluttuun suuntaan.


Synnöve imuroi ja kärsii yksinäisyydestä. Hänestä olisi mukavampaa siivota tai laittaa ruokaa yhdessä jonkun kanssa. Siksi hän halusi lapsiakin - että voitaisiin tehdä yhdessä.

Kustaa nauttii yksinäisyydestä, siitä ettei tarvitse ottaa muita huomioon ja tehdä kompromisseja ja käydä loputtomia neuvotteluja.

Synnöve olisi halunnut rakentaa rippikoulun riparilaisten kysymysten pohjalle. Kustaa kyllästyi siinä vaiheessa, kun Synnöve oli kysellyt vanhempien ja muitten ohjaajien ja isosten tavoitteet riparille eikä jaksanut kysellä enää nuorilta leirin alkaessa - johan niitä oli kyselty alkuleirillä.

Synnöve murjottaa. Minkäs nyt teet, Kustaa?


Kustaa sanoo: Älä ahnehdi. Nyt osasit entistä paremmin ottaa käsittelyyn kaikenlaisia häiriöitä kahden kesken. Ryhmä osasi hiljentyä hartauksiin ja tunnille, tosin silloinkin kun olisi ollut suotavaa ilmaista mielipiteitään. Nyt sovit isosten kanssa, että pyritään kaikkien viihtymiseen. Ensi vuonna voit sopia keskinäisen luottamuksen hakemisesta, jos tahdot. Tahdotko tosiaan kuulla kolmenkymmenen ihmisen asioista? Luitko edes nuorten selostuksia messuista ja muusta seurakunnan toiminnasta?

Ja Synnöve nostaa päänsä pystyyn, tekee lapsille ruokaa ja kyselee tasapuolisesti kuulumisia ja lapset vastaavat kiltisti. Yksi osallistuu keittiöhommiin. Tällaista elämä on.