Synnöve halusi katsomaan von Trierin Antichristiä ja Kustaa vei. Synnöve kurki verisimmät kohdat sormiensa välistä. Takaisin he polkivat jokivartta pitkin virkistävässä sateessa. Synnöve pelkäsi kaatuvansa, kun märät sandaalit luiskahtelivat polkimilla ja sateenvarjo haittasi vaihteiden vaihtoa. Synnöve olisi halunnut pysähtyä Vaakahuoneelle, mutta Kustaa ei antanut, kun oli työaamu edessä.

Leffassa mies halusi auttaa naista, ohjata tätä kohtaamaan surunsa, pelkonsa ja luontonsa. Huonosti kävi.

Synnöve siis ehkä on oikeilla jäljillä siinä, ettei halua ohjata ketään mihinkään, vaan antaa vain tilaa ja mahdollisuuksia olla. Mihin Kustaa toteaa että joo joo, katso nyt lapsiasi joita ei ole ohjattu tiettyyn suuntaan eikä kehuttu. Jaa, sanoo Synnöve, alkavathan ne pikkuhiljaa löytää paikkansa. Mitä siitä vaikka se hiukan kestäisikin? Mitä siitä, vaikka välillä istutaan pöydässä hiljaa, kun välillä kuitenkin puhutaankin? Ehkä minä en tosiaankaan edes haluaisi tietää kaikkien riparilaisten mielipiteitä ja huolia. Ehkä he saavat minunkin puolesta olla yksinäisiä.

Olisitko jättänyt elokuvan naisen sänkyyn suremaan, kysyy Kustaa.