Synnöve: Risto näkee jumalan huudon jokaisen ihmisen syvimmässä, Kirsti lumoutuu jokaisen kirjoittajaoppilaansa jostakin lauseesta. Mitä sinä näet ihmisessä?

Kustaa: Usein en mitään. Tyhjän, ja mielistyn siihen, kuvitelmaan, etten ole toista ihmistä määritellyt lainkaan. Toisinaan taas näen hyvän ja pahan yhtaikaa.

Synnöve: Minä näen usein jonkun pelkästään hyvänä tai pelkästään pahana, näen voimakkaasti hetken ajan, ja kun hetki on ohi, en enää tiedä, mitä näin tai oliko se mitenkään totta.

Synnöve: Minä tarvitsen ihmisen joka näkee minut kokonaisena tunteineni, tahtoineni, älyineni, kaikkineni. Tarvitsen ainakin hetkittäin. Lauantain ruokapöydässä sain olla mitä olin, ja toivottavasti muutkin. Sanomisiltani ei suljettu korvia.

Kustaa: Minä en sano tuohon mitään.

Kustaa: Kyse on näkemisestä ja toisten kunnioittamisesta. Kaikki on jo tässä.

Synnöve: Kolme pojistani, miniä ja miniäehdokas olivat eilen syömässä. Ruoka oli myöhässä niin kuin aina, ja niin oli suurin osa ruokailijoistakin, tapansa mukaan. Mutta nyt se ei enää haitannut minua. Eikä kenelläkään ollut liioin kiire pois pöydästä, ei edes minulla.

Yöllä näin unta rippikoulusta. En saanut rippikoululaisia kiinnostumaan tunnilla istumisesta, vaan he lähtivät koko ajan pois tekemään muuta. Lopulta roikuin jonkun pojan kurkussa kiinni, ja joku toinen laittoi sormensa sieraimiini. Aikani rähistyäni en enää koettanut määrätä, mitä piti tehdä, vaan aloin kysellä, ketä kiinnostaisi mikäkin homma.

Kustaa: Se mitä kuvittelemme toisesta ihmisestä tuo toisinaan aika paljon raskautta ihmisten väleihin.

Synnöve: Jos emme kuvittelisi toisistamme mitään, voisimmeko toisiamme kohdata ollenkaan? Jos emme edes kuvittelisi toisen olevan olemassa?

Mitä olisin halunnut uskaltaa vastata isälle hänen kuolinvuoteellaan sen sijaan että jouduin sanomaan etten tiedä:

Paavo Kustaa: Mihinhän tässä ollaan menossa?

Synnöventytär: Sinun sisälläsi keskellä kaikkea kipua ja luopumista on joku, joka tahtoo elää. Jos haluat kuunnella sitä, olet jatkamassa elämää. Jos haluat täältä pois, olet pääsemässä pois.

Kustaa: Tuntuu hyvältä. Ihan kuin kaikki olisi yhä hyvin. Voisi olla rauhassa hiljaa, katsella ja kuunnella.

Synnöve: Joo, kulkea omissa maailmoissaan ja antaa toisten viedä mukanaan ties minne.

Kustaa: Olenhan minä tehnyt monta asiaa jotka ovat eteen tulleet. Mitä siitä, jos joissain tilanteissa omat suunnitelmani tai aikeeni eivät toteutuneet?

Synnöve: Minulle jäi niistä paha mieli. Ties vaikka olisi syntynyt hyviä keskusteluja, jos olisin toiminut toisin.

Kustaa: Keskustelut ovat yliarvostettuja. Hiljaiset hetket voivat olla antoisampia.

Synnöve: Menin silmälääkäriin tuntia liian aikaisin.

Kustaa: Sinulla oli muuta ajateltavaa kuin kellonajat.

Synnöve: Ajattelin Ahdin lausetta ”…on runous, joka kykenee kuvittelemaan toisen ihmisen täyden olemassaolemisen”. Ajattelin huimaa mahdollisuutta, että joku minussakin rohkenisi tuollaiseen kuvitteluun. Kokeilin, ja pystyin kuvittelemaan vain lapsenkaltaisuuden ja pelon.

Kustaa: Pelkäät niin paljon vielä itse. Muistat, kuinka kukaan ei ole osannut kuvitella sinun täyttä olemistasi tavalla, joka tyydyttäisi sinua.

Synnöve: Silmiini oli tullut hajataitteisuutta.

Kustaa: Koetatko katsoa liian laajalle? Etkö uskalla nähdä tarkasti, yksityiskohtia, pyritkö täydellisyyteen, laaja-alaisuuteen? Etkä suostu siihen, että muut näkevät sinussa asioita joita et itse näe.

Synnöve: Kysyin, miksei silmää voi balsamoida, miksei muumioilla ole silmiä. Silmälääkäri kertoi, että silmät ovat täynnä nestettä ja niiissä on jatkuva virtaus. Kun virtaus loppuu, silmä kuivuu rusinaksi. En minä tiedä pyrkiväni mihinkään kokonaisselitykseen. Haluaisin nähdä toisen ihmisen pelkoni takana.

Synnöve: Kun minut vihittiin lehtoriksi marraskuussa viisitoista vuotta sitten Oulun tuomiokirkossa, koin että minulta otettiin pois kaikki, mikä minulle oli siihen asti ollut tärkeää, eli tietyntyyppinen uskonnollisuus ja siihen liittyvät ihmiset. Ainoa mikä näytti jäävän, oli sana siitä, että Kristus olisi missä tahansa minne menisin.

Tänään näin tyhjän toisella tavalla. Ihmiset menettivät merkityksensä. Kysymys siitä, olenko minä merkittävä, raukeni myös tyhjään. Jäljelle ei jäänyt mitään, ja kuitenkin jäi, kaikki, ja se on kaunista.

Kustaa: Pidä silmät auki, valvo.

Kustaa: Ahti kirjoittaa (suluissa) siitä, kuinka ihmisen pitää päästä päähenkilöksi, jotta tarina olisi uskottava, ja toteaa, että kristinuskon salaisuus on se, että jokainen ihminen tietää olevansa jeesus.

Synnöve: Ja minä kun pidin itseäni hulluna, kun Raamattua lukiessani aloin samaistua Jeesukseen, ja lakkasin lukemasta koko kirjaa sen enempää kuin työssä tarvitsen.

Kustaa: Onhan se sanottu kauniilla teologisellakin kielellä: ihminen yhdistyy Jumalaan, Kristus elää hänessä, in ipsa fidem Christus adest.

Synnöve: Mutta minä samaistuin kohtiin, jossa hän riitelee niin fariseusten kuin läheistensä kanssa!

Kustaa: Silläkö sinä niin sitkeästi jaksat riidellä?

Synnöve: Ja siihen että hän kulkee omaa tietään muista välittämättä.

Kustaa: Hän paransi ihmisiä, näki heidät ja heidän tarpeensa.

Synnöve: Tuossa minun on pitänyt turvautua psykologiaan ja opetella ensin näkemään omat tarpeeni.

Synnöve: Mitäs sanot, kun Ahti kirjoittaa, että muuta elämää ei ehkä olekaan kuin menneen ja tulevan elämisen ikävä, ja sinä aina väität, että on vain tämä hetki?

Kustaa: Mmm, sinua tuo miellyttää, kun hehkut milloin menneitten hetkien muistamisesta, milloin tulevan kuvittelusta.

Synnöve: Niin, saan siitä energiaa. Onko sillä väliä mistä energiansa saa?

Kustaa: Ahti kirjoittaa myös, että ilo on henkilökohtaisen ponnistelun tulos, ja ihmisen vaikein puuha on siinä, että avaa sen oven, johon oma nimi on kirjoitettu, avaa sen niin auki, että toisenkin ilo voi astua sisään.

Synnöve: Niinpä. Vaikka olisin itse iloinen, minun on vaikea jakaa iloani muille, tai ottaa toisen iloa vastaan. Iloni syntyy ehkä siitä, että koetan olla rehellinen ihmisille. Se on vaikeaa, eikä siitä yleensä saa kiitosta muilta. Itselle se usein kuitenkin tuottaa tyydytystä, lopulta, vaikka ensin nolottaisikin.