Synnöve: Muistatko kun minä halusin vain maata sängyssä masentuneena kauan sitten ja sinä annoit minun olla. Halusin kohdata tunteeni, rypeä niissä enkä enää suitsia tai paeta niitä. Aikani ryvettyäni nousin sängystä, aika pian.

Kustaa: Silloin vihdoin tiesit mitä tahdoit. Uskalsit kuunnella itseäsi. Kukaan toinen ei ohjannut sinua siihen.

Synnöve: Voinko yleistää itseni? Voinko antaa kaikkien masentuneiden vain olla?

Kustaa: No voitko?

Synnöve: No en suoralta kädeltä. Pitäisi tietää vähän enemmän tilanteesta ennen kuin voisin. Pitäisi olla kiinnostunut toisten tilanteista.

Kustaa: No oletko?

Synnöve: Joskus. Oletko sinä?

Kustaa: Harvoin. Minua kiinnostaa vain tämä hetki. Joskus tässä hetkessä on toinen tilanteineen. Silloin olen.

Synnöve: Ja sitten olet valmis jättämään hänet oman onnensa nojaan?

Kustaa: Niin. En voi elää kenenkään toisen elämää.

Synnöve: Mutta jos ottaa tunteensa huomioon, niin nehän kiinnittyvät koko ajan muihin ihmisiin, ovat reaktiota heihin?

Kustaa: Niin, hetkellisiä reaktioita.

Synnöve: Kuitenkin ne toistuvat samankaltaisina samankaltaisissa yhteyksissä. Jostain ihmisestä esimerkiksi tykkää lähes aina kun hänet tapaa tai häntä ajattelee. On tunnereaktioita mutta on myös olemassa pitkäkestoisia tunteita. Elämänilo vaikka.

Kustaa: Ei kai elämänilo keneenkään kiinnity?

Synnöve: Mmm, ehkä ei rakkauskaan. Lopulta. Tai kiinnittyy eri ihmisiin eri hetkinä.