Kustaa: Mitä pelkäät pelätessäsi toisen raivoa tai väärin ymmärretyksi tulemista?

Synnöve: Illuusioiden katoamista, omien ajatusrakennelmieni kaatumista, tyhjää. Toisen ajatusrakennelmien kaatamista, mielipahan tuottamista, kaaosta.

Kustaa: Tyhjä ja kaaos ovat elämää.

Synnöve: Jumala loi kaaokseen järjestyksen.

Kustaa: Järjestys on hetkellistä. Ainakin ihmiselle, joka ei pysty lakia noudattamaan koskaan loppuun asti. Jumalalle se kenties onkin lopullista.

Synnöve: Armo laittaa asiat järjestykseen yhä uudestaan?

Kustaa: Niin, kaaoksen kautta.

Kustaa ja Synnöve saivat yhteistuumin ja Hannelen tavallisuus- ja arkisuustoiveen kannustamana aikaan jonkinmoisen adventtisaarnan. Seurakunnan martat kiittivät.

Kustaa: Miksei. Ahti kirjoittaa: "Meidän on itse opittava ajattelemaan - meidän on pakotettava itsemme ajattelemaan ja kunnioittamaan toista ihmistä. Ajatteleminen on työtä, jonka avulla synnytetään ajattelua. On opittava kuvittelemaan, että toinen ihminen osaa itse ajatella. Tällaisia ihmeitä olen nähnyt. Olen nähnyt, miten typeryys muuttuu ajattelun kirkkaudeksi pelkästään siten, että se kuvitellaan mahdolliseksi ja että siihen annetaan lupa. On olemassa ihmisiä, joiden seurassa tyhmä menettää pelkonsa ja häpeänsä. Kuvitelkaa ne ihastuttavat kasvot. Kuunnelkaa onnetonta, joka hämmästyneenä sanoo: "Hei, sinäpä olet kummallinen. Taidat pitää minua ihmisenä!"

Synnöve: Jätit naistenpiirissä lukematta rintahaarniskan selityksen lopun: "Etsin Jumalaa, mutta en löytänyt häntä. Etsin omaa sieluani, mutta en ymmärtänyt sitä. Etsin veljeäni – ja löysin kaikki kolme." Mitä jos kokeilisit?

Synnöve: Eilisessä hiippakunnan papiston remonttipäivässä joku alustajista veti ajatuksensa yhteen sanomalla, että vuorovaikutuksesta löytyvät kaikki ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Dekaanikin veti koko päivän yhteen puhumalla vuorovaikutuksesta neljään suuntaan: evankeliumiin ja sen miettimiseen mitä se oikein on, arkeen ja tavallisen elämän lukutaitoon (mitä itketään, mistä iloitaan), omaan kieleen (miten ihmiset sanoittavat elämäänsä) ja Jumalaan, joka siis on hänelle elävä persoona, jonka edessä voi olla.

Kustaa: Mihin tässä kaikessa vuorovaikutuksen korostuksessa jää tilaa ihmisen yksinäisyyden tarpeelle?

Synnöve: Ehkä siinä, että asioita tulisi ajatella itse? Tai Jumalan edessä olemisessa?

Kustaa: Minä haluaisin ajatella itse. Yhtenä iltana ajattelin appelsiinia. Haluaisin ajatella myös Jumalaa itse.

Synnöve: Kaarlo sanoi taas tänään, ettei diggaa sellaista Jumalaa, joka ei ole persoona, ja jonka puhuteltavissa tai edessä ei voi olla. Entäs sinä?

Kustaa: Luin eilen naistenpiirissä Pyhän Patrikin rintahaarniskan: "Kristus kanssani, Kristus sisälläni, Kristus takanani, Kristus edessäni, Kristus vierelläni, Kristus voittajani, Kristus lohduttajani ja vahvistajani, Kristus allani, Kristus ylläni, Kristus levossa, Kristus vaarassa, Kristus kaikkien rakkaitteni sydämessä, Kristus ystävän ja vieraan suussa" sekä David Adamin kokoaman selityksen sille. Pyysin itse kutakin kuulostelemaan, minkä kohdan on itse kokenut. Ajattelin lukiessani, että olen ehkä kokenut tuon kaiken, mutta en koe sitä koko aikaa. Uskon siihen silti.

Synnöve: Onko Kristus sinulle persoona jonka edessä tai puhuteltavana voit olla?

Kustaa: On välillä. Välillä uskallan ajatella, etten elä enää minä vaan Kristus minussa. Silloin ei oikein voi puhutella tai olla edessä.

Kirsti (kommentissa): Kustaa, minulle nämä ovat käytännöllisiä kysymyksiä. Hienot sisäiset löydöt kiinnostavat minua jos näen niiden toimivan toisen ihmisen elämässä. Jos ne eivät näytä toimivan, suhtaudun niihin skeptisesti, vaikka ne kuulostaisivat kuinka hienoilta.

Sinä sanot, että nämä ajatukset toimivat elämässäsi.Tietysti otan huomioon että olen ymmärtänyt jotain väärin. On kuitenkin myös niin, että toinen ihminen voi nähdä meistä asioita, joita emme itse näe, tai emme halua myöntää itsellemme. On siis mahdollista, että minä näen sinussa jotain sellaista, jolle itse olet sokea. Tämä luonnollisesti pätee myös toisin päin, toisin sanoen että minä olen sokea itselleni, ja joku toinen voi nähdä tarkemmin.

Sanot, etten auttanut sinua syvemmälle löytöihisi. Oletko varma? Onko myötäsukaisuus ainoa tapa auttaa ihmistä syvemmälle löytöihinsä?

Kustaa: Myönnät käsittääkseni, että kumpikin koemme maailman välillä yksinäisenä paikkana ja välillä emme. Kuvitellaan että se on sitä puoliksi ja puoliksi. Eikö silloin ole oikeassa sekä se, joka mainitsee ensin yksinäisyyden että se joka näkee sen vasta yhteisten hetkien jälkeen?

En haikaile myötäkarvaan silittämisen perään, vaan erilaisuuden kunnioittamista. Että kertoisit miten itse koet asiat ilman että se vaikuttaisi ainoalta mahdolliselta tavalta ja nostattaisi minut puolustuskannalle. Sinun seurassasi olen usein nauttinut juuri siitä, mutta en nyt. Voi olla että ymmärrän kommenttisi väärin. Ehkä tulkintaani värittää se, että olet sanonut pitäväsi Synnövestä mutta et minusta. Toki tämä keskustelu auttaa minua ymmärtämään itseäni paremmin, mutta samaan tulokseen voisi käsittääkseni päästä miellyttävämminkin.

Synnöve: Minua on viisikymmentä vuotta neuvottu olemaan aktiivisempi ja sosiaalisempi. Se on saanut minut käpertymään itseeni entistä enemmän, kunnes olen tajunnut ihmisten näkevän minussa enemmän itseään kuin minua. Mutta kun annan luvan itselleni olla välillä mörtsi, olo helpottuu usein aika piankin. Toisinaan se taas vaatii, että saan sanoa apean oloni jollekulle sanoiksi ennen kuin se katoaa.

Periaatteessa myönnän ja olen paljon itsekin puhunut siitä, että ihmiselle tekee viime kädessä hyvää kuulla ns. ikäviäkin asioita itsestään, nähdä itsensä toisen silmin. Käytännössä olen sitä itse kuitenkin aika huonosti sietänyt. Sillä olenhan myös itseni paras tuntija, vaikka välillä erehdynkin.

Kustaa: Minulla on muutama vahva kokemus siitä, kuinka kaikesta irtipäästäminen on tuonut elämään iloa. Millaisena sinä sitten näet elämäni, Kirsti, mikä siinä ei toimi vaikka väitän niin?

Synnöve: Tänään taisin puhua viimeisen kerran naispappeuden vastustamisestani julkisesti. Taitaa olla aika jättää se vaihe lopultakin taakseni.

21:59

Synnöve: Ehkä myös muiden ihmisten elämien parantelu, jos he eivät sitä itse pyydä. Silloin kun oma elämäni takkuaa pahiten, taidan olla herkin neuvomaan muita.