Synnöve: Eilisessä hiippakunnan papiston remonttipäivässä joku alustajista veti ajatuksensa yhteen sanomalla, että vuorovaikutuksesta löytyvät kaikki ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Dekaanikin veti koko päivän yhteen puhumalla vuorovaikutuksesta neljään suuntaan: evankeliumiin ja sen miettimiseen mitä se oikein on, arkeen ja tavallisen elämän lukutaitoon (mitä itketään, mistä iloitaan), omaan kieleen (miten ihmiset sanoittavat elämäänsä) ja Jumalaan, joka siis on hänelle elävä persoona, jonka edessä voi olla.

Kustaa: Mihin tässä kaikessa vuorovaikutuksen korostuksessa jää tilaa ihmisen yksinäisyyden tarpeelle?

Synnöve: Ehkä siinä, että asioita tulisi ajatella itse? Tai Jumalan edessä olemisessa?