Synnöve: Kunnioitatko sinä minua, vaikka moitit?

Kustaa: Kunnioitan minä. Kunnioitan pyrkimystäsi vilpittömyyteen. Rauhallisuuttasikin. Mutta huomasitko, kuinka puhetta pitäessäsi aloit kuunnella omaa rauhallisuuttasi ja iloisuuttasi ja putosit juuri silloin epäilyksiin kelpaamisestasi?

Synnöve: Totta. Mutta miten sitä voisi olla kuuntelematta itseään?

Kustaa: Kuuntele muita. Näit kasvot jotka eivät tavoittaneet sanojasi eivätkä iloasi. Mitä muuta näit niissä?

Synnöve: Jännitystä. Koetin pukea sanoiksi heidän tilannettaan, jota he itse eivät olleet osanneet pukea minulle sanoiksi. Jouduin olettamaan ja arvaamaan ja puhumaan yleistä ja koetin lukea kasvoilta, olinko osunut oikeaan. Näytti siltä että en.

Kustaa: Kunnioititko heitä?

Synnöve: Mielestäni kyllä.

Kustaa: Kunnioita myös sitä, ettei välillenne syntynyt yhteisymmärrystä, tällä kertaa ainakaan.